(sivut 284-291)
11 §. Uskonnon ja omantunnon vapaus
Jokaisella on uskonnon ja muun vakaumuksen vapaus. Siihen sisältyy oikeus harjoittaa uskontoa ja ilmaista vakaumus sekä oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan.
Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan vakaumuksensa vastaiseen uskonnon harjoittamiseen eikä tukemaan uskonnollista yhdyskuntaa, jonka jäsen hän ei ole. Opetuksessa ja kasvatuksessa on kunnioitettava yksilön vakaumusta, lapsen oikeuksia ja huoltajan oikeutta vastata lapsen kehityksestä.
Oikeudesta vakaumuksen perusteella kieltäytyä osallistumasta sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään lailla.
Kansainvälisesti uskonnonvapaus on ilmeisesti kaikkein vanhin perustavanlaatuinen oikeus. Myös Suomessa uskonnonvapautta säänneltiin perustuslaintasoisin normein jo ennen vuoden 1919 hallitusmuodon säätämistä, joskin pääpaino tuolloin oli luterilaisen uskon perustuslainsuojalla, ja rajoitettukin uskonnonvapaus koski vain muita kristittyjä suuntauksia. Nykyistä hallitusmuotoa säädettäessä siirryttiin yhden uskonnon perustuslaissa turvatusta erityisasemasta perusoikeutena suojattuun uskonnonvapauteen, joka tuli koskemaan kaikkia uskontoja ja myös ei-uskonnollisia maailmankatsomuksia. Tosin perustuslakiin edelleen jäi säännöksiä luterilaisen ja ortodoksisen kirkon erityisasemasta.
Monissa maissa uskonnonvapauteen kuuluu valtion ehdoton tunnustuksettomuus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pidettäisiin epäilyksittä uskonnonvapauden vastaisena yhden uskontokunnan mahdollisuutta pitää julkisissa kouluissa uskonnollisia päivänavauksia. Suomessa valtio ei ole tunnustukseton, mutta ei myöskään tunnustuksellinen (PeVL 12/1982). Valtio on kietoutunut kiinteästi yhteen luterilaisen kirkon kanssa ja heikommin sitein yhteistyössä myös ortodoksisen kirkon kanssa. Silti uskonnonvapaus turvaa myös uskonnollisten vähemmistöjen ja uskonnottomien oikeudet.
Nykyisin uskonnonvapauden perustuslainsuoja seuraa hallitusmuodon 8, 9 ja 83 §:n säännöksistä. Lisäksi hallitusmuodossa ja valtiopäiväjärjestyksessä on useita muita valtion ja uskonnollisten yhdyskuntien suhteisiin liittyviä säännöksiä, joilla on ainakin välillinen yhteys myös uskonnonvapauteen. Pian hallitusmuodon jälkeen säädettiin uskonnonvapauslaki (367/22). Laki käsiteltiin perustuslainsäätämisjärjestyksessä ja se osittain laajentaa uskonnonvapautta verrattuna hallitusmuodon sanamuotoon: sen mukaan myös muilla kuin Suomen kansalaisilla on uskonnonvapaus. Ratkaisu oli lain säätämisaikaan varsin poikkeuksellinen, mutta selittyy uskonnonvapauden erityisluonteella perusoikeuksien joukossa. Toisaalta uskonnonvapauslaki myös supistaa tai rajoittaa uskonnonvapautta: esimerkiksi hallitusmuodon 8 §:n lopussa säädetylle oikeudelle erota uskontokunnasta on asetettu ikärajoja (ks. uskonnonvapauslain 5-7 §).
Hallitusmuoto ei nimenomaisesti puhu muiden kuin uskonnollisten vakaumusten suojasta. Silti hallitusmuodon 9 §:n sanamuoto ja hallitusmuodon 8 §:ssä turvattu oikeus erota uskontokunnasta osoittavat, että myös muilla kuin uskonnollisilla vakaumuksilla on perustuslainsuoja. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset suojaavat johdomukaisesti paitsi uskonnonvapauden myös omantunnon ja ajatuksen vapauden.
Uskonnonvapaus sisältyy säännönmukaisesti eri valtioiden perusoikeusluetteloihin, esimerkiksi Norjan perustuslakiin, joka muutoin on perusoikeuksien kannalta hyvin niukka. Useissa valtioissa uskonnonvapaus on säädetty perusoikeuksien rajoittamismahdollisuuden ulottumattomiin tai sille on muulla tavoin annettu tehostettu suoja perusoikeuksien joukossa (ks. esimerkiksi Ruotsin hallitusmuodon 2 luvun 12 § ja Saksan perustuslain 4 artikla).
Pykäläehdotus sisältää kolme momenttia, joista ensimmäisen aloittaa yleissäännös uskonnon ja muun vakaumuksen vapaudesta. Muutkin kuin uskonnolliset vakaumukset saisivat siis nimenomaisen perustuslainsuojan. Vakaumuksella on säännöksessä tarkoitettu uskonnollista tai muuta maailmankatsomusta. Eettisillä tai moraalisilla periaatteilla on yleensä tärkeä asema niin uskonnollisten kuin muidenkin maailmankatsomusten sisällössä.
Pykäläehdotukseen ei ole sisällytetty erillistä rajoituslauseketta. Tällä ratkaisulla on haluttu korostaa uskonnon ja vakaumuksen vapauden tehostettua suojaa perusoikeuksien joukossa. Ratkaisu ei kuitenkaan merkitse, että esimerkiksi uskonnonvapauden nimissä voitaisiin harjoittaa toimia, jotka selvästi loukkaavat yksilöiden perusoikeussuojaa (esimerkiksi ihmisyksilöiden uhraaminen tai silpominen). Muiden ihmisten perusoikeuksiin liittyvät näkökohdat olisi otettava huomioon tulkittaessa, miten pitkälle 11 §:n antama perusoikeussuoja, esimerkiksi uskonnon "harjoittamisen" käsite, ulottuu.
KP-sopimuksessa ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapautta koskeva 18 artikla on sisällytetty 4 artiklan 2 kappaleen luetteloon niin sanotuista ehdottomista oikeuksista, joihin ei ulotu mahdollisuus poiketa sopimusvelvoitteista vakavimmissa kriisioloissa. Sen sijaan 18 artiklan 3 kappale mahdollistaa vähäisemmät rajoitukset oikeuteen ilmaista uskontoa tai uskoa. Näiden sopimusmääräysten ja ehdotettujen perustuslainsäännösten yhteisvaikutuksen vuoksi uskonnon ja vakaumuksen vapauteen olisi mahdollista kriisioloissakin kajota ehdotetun hallitusmuodon 16 b §:n nojalla vain siinä määrin kuin on hyväksyttävää KP-sopimuksen 18 artiklan 3 kappaleen mahdollistamana rajoituksena. Perusoikeuksien suojaaminen saattaisi tehdä jotkin uskonnon harjoittamiseen kohdistuvat rajoitukset oikeutetuksi ehdotetun 16 a §:n nojalla myös normaaliaikana. Rajoitusten olisi muiden tuossa säännöksessä asetettujen ehtojen ohella oltava sopusoinnussa Suomea sitovien ihmisoikeussopimusten kanssa. Ehdotettu säännös ei siten mahdollista rajoituksia uskonnon ja vakaumuksen vapauden muihin osa-alueisiin kuin uskonnon harjoittamiseen tai vakaumuksen ilmaisemiseen (ks. KP-sopimuksen 18 artiklan 3 kappale ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan 2 kappale, joiden suomennoksissa käytetään termistä "manifest" epäonnistunutta käännöstä "tunnustaa").
Pykäläehdotukseen liittyy myös hallitusmuodon 5 §:n 2 momentin syrjintäkielto, jossa uskonto ja muu vakaumus nimenomaisesti mainittaisiin eräänä kiellettynä syrjintäperusteena. Tämän säännöksen vastine nykyisessä hallitusmuodossa on lähinnä 9 §:n sännöksessä. Ehdotetun 5 §:n säännöksestä seuraisi viranomaisiin ja ylipäätään julkisen vallan käyttöön kohdistuva velvoite kohdella tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia tai maailmankatsomuksellisia suuntauksia.
1 momentti. Pykäläehdotuksen alkuun on otettu yleissäännös uskonnon ja muun vakaumuksen vapaudesta. Tämän jälkeen mainittaisiin erikseen kyseisen perusoikeuden tärkeimmät ilmenemismuodot, oikeus harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus, uskonnollinen järjestäytymisvapaus sekä niin sanottu negatiivinen uskonnonvapaus eli oikeus olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Nämä ainekset joko sisältyvät nykyiseenkin hallitusmuotoon tai on tulkinnassa johdettu sen säännöksistä (ks. erityisesti PeVL 12-13/1982 vp). Uskonnon ilmaisemisen ja harjoittamisen vapauteen sisältyy niin sanottu kulttivapaus, kunkin uskonnollisen yhteisön mahdollisuus päättää omista uskonnollisista menoistaan.
2 momentti. Säännösehdotuksen ensimmäinen virke täsmentää eräitä negatiivisen uskonnonvapauden ulottuvuuksia. Negatiivinen uskonnonvapaus koskisi paitsi uskonnon harjoittamista myös uskonnollisen yhdyskunnan tukemista. Ketään ei voitaisi velvoittaa osallistumaan vakaumuksensa vastaiseen jumalanpalvelukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen. Säännös ulottuisi esimerkiksi koulujen, sosiaali- ja terveydenhuollon laitosten sekä puolustusvoimien toimintaan.
Säännöksellä saattaisi olla tulkinnallista vaikutusta ratkaistaessa niin sanottuihin vakaumuksenvastaisiin velvollisuuksiin liittyviä ongelmia. Säännöksen nojalla on selvää, ettei toiseen uskontokuntaan kuuluvaa lastenhoitajaa voitaisi päiväkodissa velvoittaa osallistumaan tiettyyn uskontokuntaan kuuluville lapsille heidän vanhempiensa toivomuksesta järjestettävään uskonnolliseen tilaisuuteen. Samalla säännös yleisemminkin puoltaisi työnjaollisia tai muita hallinnollisia järjestelyjä, joilla vältettäisiin henkilön velvoittaminen vakaumustaan loukkaaviin työtehtäviin. Eräs sovellutusalue tällaisille järjestelyille ovat raskauden keskeyttämiseen liittyvät tehtävät terveydenhuollossa.
Vaikka negatiivinen uskonnonvapaus on säännöksessä yleensä liitetty yksilön vakaumukseen ja siten hänen kussakin tilanteessa tekemäänsä valintaan, uskonnollisen yhdyskunnan tukeminen on kuitenkin liitetty tiettyyn objektiiviseen tunnusmerkkiin, jäsenyyteen uskonnollisessa yhdyskunnassa. Tämä johtuu siitä, ettei säännösehdotuksella ole haluttu sulkea pois uskonnollisten yhdyskuntien mahdollisuutta periä veroja tai jäsenmaksuja omilta jäseniltään. Kirkollisveroa koskeva nykyinen lainsäädäntö saattaa kuitenkin ainakin yksittäisissä tapauksissa olla ongelmallinen ehdotetun säännöksen kannalta. Laissa evankelisluterilaisten seurakuntien virkataloista ja rahastoista (106/66) on säädetty kirkollisverovelvollisuus kaikille muille yhteisöille paitsi uskonnollisille yhdyskunnille (13 §). Ainakin tapauksissa, joissa yhteisöllä on selvästi maailmankatsomuksellinen tarkoitusperä, samoin kuin tapauksissa, joissa yhteisön taustalla on vain yksi tai muutama ihminen, kirkollisverovelvollisuus saattaa olla ongelmallinen ehdotetun perustuslainsäännöksen kannalta.
Säännösehdotuksen ensimmäisessä virkkeessä käytetyn uskonnon harjoittamisen piiriin kuuluu myös tunnustuksellinen uskonnon opetus (PeVL 13/1982 vp). Useissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on erillinen määräys uskonnollisen tai muun maailmankatsomuksellisen opetuksen suhteesta uskonnon ja vakaumuksen vapauteen. Tällaisia määräyksiä on TSS-sopimuksen 13 artiklan 3 kappaleessa, KP-sopimuksen 18 artiklan 4 kappaleessa, Euroopan ihmisoikeussopimuksen I lisäpöytäkirjan 2 artiklassa ja UNESCO:ssa laaditussa yleissopimuksessa syrjinnän vastustamiseksi opetuksen alalla (SopS 59/71, 5 artiklan b kohta). Yleensä näissä sopimusmääräyksissä on suojattu lapsen vanhempien tai huoltajien oikeutta määrätä vajaavaltaisen saaman maailmankatsomuksellisen opetuksen sisällöstä. Tuore yleissopimus lapsen oikeuksista (SopS 59-60/91) on siirtänyt painopistettä lapsen oman ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauden suojaamiseen (14 artikla).
Pykäläehdotukseen on sisällytetty nimenomainen säännös uskonnon ja vakaumuksen vapauden kunnioittamisesta opetuksessa ja kasvatuksessa. Momentti on kirjoitettu ensi sijassa yksilön vakaumuksen ja alaikäisen tapauksessa lapsen omien oikeuksien suojaksi. Säännöksen tulkinnassa olisi kuitenkin otettava huomioon myös perheen ja huoltajan oikeus vastata lapsen kehityksestä, mikä saattaisi yksittäisessä tapauksessa antaa perusteet jopa poiketa lapsen mielipiteestä.
Säännösehdotuksen toinen virke koskisi ensisijaisesti tiettynä koulujen opetusohjelmaan sisältyvänä oppiaineena annettavaa uskonnon opetusta, joka suomalaisessa koulujärjestelmässä on nykyisin luonteeltaan tunnustuksellista. Säännösehdotus ei siten synnyttäisi yleistä oikeutta vapautua mistä tahansa opetuksesta maailmankatsomuksellisin perustein, esimerkiksi biologian opetuksesta kreationistisen maailmankatsomuksen perusteella. Säännös kuitenkin puoltaisi erilaisten menetelmällisten vaihtoehtojen etsimistä silloin, kun koulun muu toiminta kuin uskonnon opetus aiheuttaa oppilaalle maailmankatsomuksellisia ongelmia. Säännös osaltaan suojaisi myös opetusohjelman vastaiselta uskonnolliselta, uskonnonvastaiselta tai vaikkapa poliittiselta opetukselta, joka loukkaa oppilaan vakaumusta.
Ehdotettu säännös aiheuttaa tarpeen harkita uskonnonvapauslain ja sen seurauksena mahdollisesti koululainsäädännön muuttamista. Nykyisin lapsen ja hänen huoltajiensa mahdollisuudet vaikuttaa lapsen saamaan maailmankatsomukselliseen opetukseen riippuvat lapsen jäsenyydestä tietyssä uskonnollisessa yhdyskunnassa eivätkä lapsen omasta vakaumuksesta tai valinnasta. Alle 15-vuotias lapsi ei voi erota uskonnollisesta yhdyskunnasta tai liittyä sellaiseen muutoin kuin vähintään toisen hänen vanhemmistaan mukana. Vielä 15-17 -vuotiaskin tarvitsee vanhempiensa luvan uskontokunnan vaihtamiseen. Uskonnonvapauslaki on huonosti sopusoinnussa laintasoisesti voimaansaatetun lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja ehdotetun hallitusmuodon 11 §:n 1 momentin yleissäännöksen kanssa. Nämä seikat perustelevat lain uudistamista siten, että myös alaikäisille turvataan uskonnon ja vakaumuksen vapaus.
3 momentti. Pykäläehdotuksen viimeiseksi momentiksi on otettu perustuslailliseksi toimeksiannoksi luonnehdittava säännös, jonka mukaan oikeudesta vakaumuksen perusteella kieltäytyä osallistumasta sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään lailla. Aseistakieltäytymisoikeus on sisällytetty useisiin ulkomaisiin perustuslakeihin, etenkin viime vuosikymmeninä laadittuihin (muun muassa Saksan, Hollannin, Itävallan, Espanjan, Portugalin ja Unkarin perustuslakeihin). Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten valvontaelimet eivät ole johtaneet uskonnon- ja omantunnonvapausmääräyksistä valtiolle velvollisuutta hyväksyä aseistakieltäytyminen. Sen sijaan aseistakieltäytymisoikeus sisältyy Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiin Kööpenhaminan kokouksen asiakirjaan (1990) sekä eräisiin Euroopan neuvoston ministerikomitean (1987) ja YK:n ihmisoikeuksien toimikunnan (1989) suosituksiin.
Säännösehdotus edellyttäisi laintasoisia säännöksiä aseistakieltäytymisestä, kuitenkaan täsmentämättä tämän lainsäädännön sisältöä. Sanonta "vakaumuksen perusteella" ei estäisi asettamasta laissa joitakin vakaumuksen sisältöä tai pysyvyyttä koskevia ehtoja vapautusmahdollisuuden perusteeksi, kunhan erilaisia vakaumuksia kohdellaan tasapuolisesti. Rauhan aikaan rajoittuva siviilipalveluslaki (1723/91) toteuttaisi tarkoitetun toimeksiannon ainakin osittain. Eduskunnnan perustuslakivaliokunta on kuitenkin katsonut, ettei hallitusmuoto nykyisessäkään muodossaan estä tavallisella lailla ulottamasta kieltäytymismahdollisuus koskemaan myös sodan aikaa (PeVL 10/1985 vp).
Käsitteellä sotilaallinen maanpuolustus on ehdotuksessa tarkoitettu sekä rauhan ajan asevelvollisuuden suorittamista puolustusvoimissa että sodan ajan tehtäviä aseellisessa maanpuolustusorganisaatiossa. Ehdotettu perusoikeussäännös edellyttäisi siten sotilaallisista tehtävistä kieltäytymisen mahdollisuuden ulottamista myös sodan aikaan. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kyseisen oikeuden olisi oltava täydessä rauhanaikaisessa laajuudessaan voimassa myös sodan aikana. Silti ehdotus puoltaa nykyisen lainsäädännön kehittämistä ainakin joiltakin osin. Nykyisen siviilipalveluslain aikaansaamaa tilannetta voidaan pitää muistakin syistä epätyydyttävänä, koska rauhan aikana vapautettujen ja sotilaskoulutusta vailla olevien aseistakieltäytyjien sijoittamista taistelutehtäviin tuskin voidaan pitää hyväksyttävänä. Jos vapautus ulotettaisiin koskemaan myös sodan aikaa, aseellisesta palvelusta vapautettujen sodan aikainen palvelusvelvollisuus määräytyisi puolustustilalain (1083/91), valmiuslain (1080/91) ja väestönsuojelulain (438/58) nojalla. Ehdotettu perustuslainsäännös ei vaikuttaisi mahdollisuuteen asettaa asepalvelusta vapautetuille myöskään rauhan ajan korvaavia työ- tai palvelusvelvollisuuksia hallitusmuodon 75 §:n § momentin nojalla tavallisella lailla (ks. PeVL 9-10/1985 vp).